Ruutia, räminää ja räiskettä. Funkkia, reggaeta, rockia, jazzia… Tuoreen terhakkaasti. Vapaalla lasketellen. Vanhoja mestareita kunnioittaen. Uutta sukupolvea eteentyöntäen. Ei siis mitään kamarijazzia, muttei taas toisaalta mitään kylmänkalsaa äänimaailmakokeilua. Parman kinkun suussa sulavista siivuista ja makaroonipensaiden varjosta lähdetään liikkeelle kitaristi Massaron ja levyllä vierailevan basisti Tacuman keskenäisellä rupattelulla, johon yhtyy itse maestro alttofoneineen. Kahden rummunlyöjän arsenaali lataa taustalla virtaa tulevaa tahtijyminää varten. Kokonaisuus kasvaa massiiviksi. Pieron valittava altto muuttuu barsan möreäksi komentoääneksi. Rumpupatteristot takovat rytmiä. Kielisoitinosasto jynkyttää afrikkalaistyyppistä rytmiikkaa, sitä, jota seikkailija Joe Smith kuuli aikoinaan Huuhaa Innasen kirjoittamana synkän sademetsän sivulla sijaitsevasta neekerikylästä käsin… Ei, sittenkin taitaa olla kyseessä Karibian saarten calypson woodoomaiset -noitatahdit. Jonkinlaista hypnotiaa kuitenkin… se tunkee kuulijan selkäytimeen..Josko alku lupasi kohtuullista menoa ja meininkiä, kakkosraidalla huilattiin ja tunnelmoitiin. Pääosin Pieron saksofonin johdattelemana. Ja sama hartaus jatkui kolmosraidalla… oikeastaan mitään sanomattomana. Ei minään huonona soittotekniikaltaan, mutta juoneltaan aikalaisen väsyttävänä. Saksofoni juoksenteli ja poukkoili edestakaisin kuin entinen piika housujaan etsiessään. Renkipojat taustalla naputtelivat ja hiplailivat niitä näitä. Yhdentyyppistä nykyaikaista jammailua esikuvanaan vaikkapa Miles Davisin sähköisemmät jutut. Ainoastaan suomalainen melankolisen kylmä suossa kahlaus puuttuu. No, kasvoihan tuo liki varttitunnin raita lopulta myös hieman monisärmäisemmaksi ja muillekin soittajille tilaa antavaksi. Sitten nelonen silmään ja kone päätielle, niinkuin enenvanhaan kunnon autoista sanottiin. Kitara pisti basson kanssa hevosvoimat hyrisemään. Autostrada vilisti alla. Basso nakutti tasaista kuviotaan…Levyn loppukokonaisuus toisti samaa jumppaavan jytkäkkää rytmiä. Jonkinasteinen noiduttu kehä ympäröi kuulijaansa. Tietyn sorttinen avantgardisekspressionismi täytti pääkopan, sillä rytmijumpputuksen päälle maalaili saksofoni, kitara jopa rumpusektio omiaan. Välillä kirkkain värein, välillä sekoittaen maalipurkkien pohjilta kaavitut epämääräisyydet. Muistot ennenvanhaisesta Laitisen värikaupasta Maakuntakadulta tulvahtivat mieleen… niin musiikkivärikirjon kuin kaiken mahdollisen tavaran erinomaisen ahtaan ja sekalaisen järjestyksen myötä. Mutta kaikki toimi kuitenkin hienosti niin tällä levyllä kuin Laitisen Toivollakin omassa puodissaan. Piero Bittolo Bon osoittautui monitahoiseksi saksofonin kuljettajaksi. Hänen otti soittopelistään irti lähes kaikkea mahdollista. Tunnelmoinnista tilanteeseen, jossa viisauden hammas poistetaan peräreiän kautta. Jeeees. Simone Massaron plimputteli samaan kuosiin istuen oman soittopelinsä kieliä. Sähkö oli yksi olennainen tekijä hänen osaamisensä korostajana, kuten myös Jamaaladeen Tacuman bassottelussa. Kelpo pelimanneja molemmat. Massimiliano Sorrentinin ja Federico Scettrin kalvotaiteilu ja peltiakrobatia tuki toisten herrojen välillä kaoottisen rytmiseksikin äitynyttä menoa ja meininkiä jyrmeän voimakkaasti. Tai tarvittaessa kokonaan sivuraiteella leväten. Kelpo kopistelua myös heiltä. Lopputuloksena… aikalainen rytminen ja äänimaailmallinen yhteenhitsaus. Spiritualis-hypnoottinen värikirjo, jossa maallinen ja henkinen muuttuivat joksikin… uskoksi… rytmiksi… klimaksiksi. Parin raidan balladinomaista hissuttelua lukuunottamatta meno oli jopa saatanallisen riehakasta…Toiset tykkäävät tällaisesta. Toiset eivät voi sietää. Minä kuulun ensimmäiseen kategoriaan… (OR)
OR